Toisinaan nykyaikainen, kaupallinen filmi alkaa tuntua tarpeettoman vaivattomalta menetelmältä. Aika ajoin värikuvan houkutus kasvaa vastustamattoman suureksi ja silloin tällöin historiasta kiinnostunut mieli alkaa kaipailla entistä syvempää käytännön paneutumista historialliseen valokuvaukseen. Kaikkiin näihin löytyy onneksi ratkaisu historiallisista materiaaleista ja menetelmistä.
Osa näistä kuvista on kuvattu vanhoille kaupallisille lasilevyille. Jopa sata vuotta sitten valmistetulle levylle kuvaaminen johtaa aina enemmän tai vähemmän sattumanvaraiseen lopputulokseen. Vuosikymmenien myötä levyjen valoherkkä emulsiokerros hunnuttuu ja sen kyky reagoida valoon vähenee. Muutoksia ei voi aina ennakoida, vaan kuva on riippuvainen kaikista niistä olosuhteista, joissa levyjä on menneinä vuosikymmeninä säilytetty.
Perinteisesti valokuvaaja ei kuitenkaan ostanut lasilevyjä välttämättä valmiina, vaan saattoi valmistaa ne itse. Olen tehnyt itsekin muutaman erän, mutta tähän mennessä laatu on ollut teknisessä mielessä erittäin huonoa. Onnekseni lasilevyn tai sille otetun valokuvan tekninen laatu ei määritä sen arvoa.
Eräs kiinnostavista vanhoista menetelmistä on 1850-luvulla kehitetty kolmivärikuvaus, jolla saadaan tallennettua kohteen väri-informaatio mustavalkofilmin tai -lasilevyn avulla. Filmille ei siis varsinaisesti kuvata väriä, vaan kolmeen kuvaan tallennetaan tieto siitä, missä ja miten vahvana sininen, punainen ja vihreä väri sijaitsevat. Jälkikäteen värisuotimien läpi kuvatuista kolmesta mustavalkokuvasta voidaan yhdistää yksi värillinen. Tässäkin menetelmässä sattumalla on sijansa. Periaatteessa lopputulos on hyvin hallittavissa, mutta käytännön kuvaustilanteissa esimerkiksi auringon liikkuminen taivaalla kuvauksen aikana voi johtaa yllättäviin väreihin.
